Kauden 2013 olen ajanut Meridan lippulaiva jäykkäperällä, Big.Nine Team carbonilla. Merida Multivan tiimin kanssa kehitetty pyörä on jo paperilla 29er jäykkäperien parhaimmistoa, mutta sitä se on myös maastossa. Ilmoitettu paino tiimi rungolle on alle 1100g ja todellinen paino mun L-kokoiselle 1060 grammaa. Eli kevyt runko kyseessä. Markkinoille on tullut nyt jo kevyempiä runkoja, mutta kaikki eivät ole samanlaisia. Lähes tulkoon jokaisessa huippu jäykkäperässä on jokin oma juttu, mikä tekee siitä parhaan. Meridassa näitä ovat 12x142 taka-akseli, BB30 keskiö, Flexstays perä ja fiksut sisäiset vaijeriviennit. Vaijerin viennit on mun mielestä erityisen fiksut, koska pyörässä on täysmittaiset kuoret, jotka viedään rungon sisään. Asentaminen on aivan ääliö helppoa, eikä kuraa pääse kuorien sisään. Paras kokemus sisäisistä vaijerien vienneistä tähän mennessä! 

Pyörä on kotonaan XCO-poluilla. Runko on todella jäykkä keskiön ja emäputken alueelta. Ohjattavuus on todella tarkkaa ja voima välittyy runtatessa. Flexstays perä antaa pientä joustoa/tärinän vaimennus, mutta kyse on loppupeleissä pienestä avusta. Sen huomaa kyllä, mutta ei puhuta missään tapauksessa joustamisesta. Flexstays perä yhdistettynä Procraftin ohueen tolppaan antaa miellyttävän ajokokemuksen jäykkäperällä. Tietenkin tulee tilanteita joissa satulassa istuminen ei tule kyseeseen, mutta perä on todella hyvä jäykkäperien keskuudessa.

Meridan keulakulma on keskiverto 70.5 astetta. Se ei ole loiva, eikä jyrkkä, mutta mun makuun täydellinen. Keulakulma on oikeissa tilanteissa rauhallinen, mutta ei niin rauhallinen, ettei puunkierto onnistuisi. Tangon ylilentotilanteita ei ole tullut ,eikä myöskään sitä fiilistä, että alkaisi pelottaan. 

Isot pyörät tekevän sen, että pyörä rullaa todella helposti lähes kaiken yli, ja vielä kun pyörää ajaa ja vie aktiivisesti, pääsee sillä yllättävän kovaa alamäkeenkin. Täysjousto on tietenkin vielä hieman eriasia täyspainotteiseen maastoajoon, mutta jäykkäperänä Merida on todella tasapainoinen. Heikkouksia ei esiinny, kuten voi olettaa tämän tason pyörältä.

Kuten kirjoitin, on kombon (keula, kiekot, runko) jäykkyys tärkeintä. Kuten monissa isopyörissä, on tässäkin läpipulttikiinnitys takakiekkoon ja on uuden koulukunnan mukaisesti Tapered emäputki ja ylikoon keskiö. Ne tuovat merkittävää etua verrattuna pyöriin, joissa näitä ei ole. Koska rungon ollessa jäykkä sivuttaissuunnassa, liikkuu se parhaiten myös eteenpäin.

Juurikin tuo kombo on ollut loistava fillarissa. SRAM Rise60 kiekot ovat aivan älyttömän hienot ajaa! Ne ovat jäykät, kevyet ja herkät. Sen lisäksi 54-pisteinen kiinnitys vapaarattaassa on todella nopea. Ei tule paljoa tyhjiä kohtia kun vedon laittaa päälle. Kiekot ovat ehdottomasti parhaat (ja kalleimmat) millä olen ikinä ajanut, mutta ovat ne sen arvoisetkin. Kiekot ovat edelleen huippukunnossa (pl. tarroissa jälkiä, uusia saa kaupasta :D ) eikä niille ole tehty juuri mitään koko kauden aikana. Olen vaihtanut öljyt vapaarattaaseen kaksi kertaa ja kerran on yhtä pinnaa vähän kiristetty. Kiekot ovat luotisuorat, eikä jälkiä ole tullut, vaikka välillä kuulostaa, että nyt löi vanteelle. Toisaalta, eihän sen pitänyt olla yllätys, koska niin Jenkkien testit sanoi jo keväällä. Testaajat oli ajanut kilometrejä vanteella, kun oli rengas hajonnut, eikä jälkeäkään tullut! 

RockShoxin uusi SID on todella hieno keula ajaa. Hetken kesti saada säädöt kohdilleen, ilmanpaine oli aika tarkkaa säätöä, mutta sen jälkeen kovaa ajoa. Xloc lukitus on kyllä parasta tällä planeetalla :) Älyttömän nopea lukitus ja aukaisi! Tykkään :)

SRAMin uusi XX1 on ollut myös, kuten olettaa saattaa, mainostuksensa arvoinen. Mitään ongelmia ei ole kauden aikana ollut, ei ole ketjut katkeillut, rattaat hajonnut tai muuta. Eikä ole ketju lentänyt mäelle, niin kuin pelkotilat olivat keväällä joillain. Kun olosuhteet ovat menneet huonoiksi, kuten Heubachin kurakisassa, on XX1 kyllä parasta mitä tällä hetkellä on saatavissa. Yksi eturatas ei ota itteensä hirveästi kurasta ja takavaihtaja hoitaa hommansa aina yhtä laadukkaasti! Siellä monet kärsivät chainsuckeista, kun kura jumitti ja koittivat vaihtaa edestä vaihteita hirmu mäkeen. Muulloin XX1 on todella huomaamaton. Heti kun siihen tottuu, on se vain niin helppoa. On useammin oikealla vaihteella, koska vaihteita vaihdellaan vain takaa, on helpompi napsutella just oikea vaihde, kun ei tarvitse edestä vaihtaa.

Olen ajanut kahdella pakalla (kahdet kiekot) yhteensä 5000km ja sinä aikana on vaihdettu kahdet ketjut ja 36-piikkinen ratas kului loppuun. Ja se ratas kestikin 4200km! Aika huikea lukema rattaalle! Ketjut on vaihdettu ketjumittarin näyttäessä 0.6, en tiedä onko oikea vaihtoaika vai ei. Toisaalta ketjut on aika halpoja verrattuna noihin takapakkoihin. Ja niistä puheen ollen, molemmat ovat edelleen huippukunnossa. Oon vähän väliä tsekkaillut kulumaa, mutta edelleen on hampaat hyvässä kunnossa. Kuitenkin edelleen osasarjaa epäileviä henkilöitä on. Seuraavaksi käyn tarkemmin osasarjaa läpi eri skenaarioiden suhteen.

Vuonna 2009 kun sain ensimmäisen kunnon maastopyörän, oli siinä SRAMin X0-vaihteisto. Se oli häikäisevän hyvä kaikkiin muihin nähden! Se on edelleen todella hyvä! Todella tarkka monen tuhannen kilometrin jälkeen. Nyttemmin äitini on perinyt sen. Tuossakin vaihteistossa on se SRAMille tyypillinen tatsi ja toimina, jota kilpailija ei ole onnistunut kopioimaan. Suosittelen kokeilemaan avoimin mielin lenkkikaverin SRAM-vaihteistoa. Kukaan mun pyöriä kokeillut ei ole pettynyt.

Entäs jos luulen tarvitsevani eteen toisen rattaan.

XX1-osasarjalla ei välttämättä tarvita kahta eturatasta, jos osaa valita eturattaan oikein tai ajaa maastossa. Jos ajaa paljon hiekkatielenkkiä täysillä, voi joutua valitsemaan kaksi rattaisen osasarjan, jotta saa 44-piikkisen eturattaan. Mutta aika lujaa tollakin välityksellä pääsee! Pakun peesissä mun huiput ollut 65km/h (36x10 välityksellä). Kattaa oikeasti kokeilla paljonko ajaa 39/40x11 välityksellä. Ylämäkiä XX1:llä tolla pääsee loistavasti, jos edelleen on valinnut eturattaan oikein. Itse olen kiivennyt melkoista seinää Espanjassa ja Italiassa 36-piikkisellä. 34:lla ne olisivat olleet jo nautinnollisia.

Joskus kuulee kysyttävän, "Tartteeko sen 1X11 olla välttämättä tolla 42T rattaalla?  Eikö se voisi olla vain 38 tai 40-piikkinen?"

Mun mielestä takarattaan tarttee olla 42-piikkinen ja pienimmän 10-piikkinen, koska tällä saavutetaan tolla laaja välitysalue. Jos pakasta löytyisi vain 38 piikkinen, täytyisi eturattaan olla 32-piikkinen, jolla ei enää löytyisikään tuota suurta välitystä ja joissain tapauksissa tippuisi suoraan vetoon. 
Mutta faktahan on se, ettei tuon laajan pakan etuja voi huomata, jos ei aja vaihtelevaa maastoa. Jos lenkit ja kisat olisivat aina tasamaalla, niin miksi valita laaja välitysalue, jossa saadaan isot ja pienet mukaan. Silloinhan kannattaa valita mahdollisimman tieheät välitykset välitysalueen suuresta päästä. Edut tulevat selvästi esille vaihtelevassa maastossa, jossa tulee tiukkoja mäki, nopeita laskuja vastaan, jolloin täytyy nopeasti saada pieni vaihte silmään ja sillä ajaa ylös ja sitten täytyy löytyä myös suuri välitys. Vaihteiston nopeus tulee esille siinä, ettei tarvitse vaihtaa edestä. Pieniä juttuja, mutta sen jälkeen kun siihen on tottunut, ei halua vaihtaa takaisin. 
Suomikin on yllätävän mäkinen paikka. Esimerkiksi Tampereella on todella monta huikeaa töyssyä ja reittiä, jossa pääsee XX1 saloihin käsiksi. Kokeilematta ei ymmärrä, mutta kokeilusta voi tulla aika kallis :D

Mun odotukset uuden kisapyörän suhteen on tosi korkeella. Oon pyrkinyt eliminoimaan kaikki käytännön jäynät pois pyörästä. Kiekkojen kannattaa olla peruspinnoilla rakennetut. Varaosia pitää olla saatavilla ja takuun pitää hoitua helposti. Uusi pyörä voi jopa musta oikeesti tehdä nopeemman!

Tämä tavoite tuli täytettyä kirkkaasti. Pyörässä ei ollut mitään käytännön jäyniä eikä mitään ole hajonnut kauden aikana. Schwalben renkaat kestää kyllä melkosta pahoinpitelyä puukkokivikossa! Ja kyllä mää väitän, että oon Meridalla paljon nopeampi esimerkiksi Kyötikkälän XCO-radalla kuin aiemmilla pyörilläni. Ja etenkin Kaupin radalla eroa syntyy todella paljon :)

Jos jotenkin tiivistäisin ajatuksiani, niin täytyy ihmetellä, jos jostain vielä saisi paremman jäykkäperäisen kisapyörän. Sen täytyisi jo tallissa ollessa painaa rahaa tai tehdä jotain muuta bisnestä. Kevyemmän varmasti saakin (mun Merida 8.9kg kisakunnossa), mutta onko se parempi, alkaa olla jo ihan kuskin preferensseistä kiinni. Itse haluan pomminvarman suorittajan, jonka suorituskyky on paras mahdollinen. Joku toinen voikin haluta vaikka mahdollisimman kevyen pyörän.

Merida on todella nopea kiipeäjä, ja laskukyky on kuskista kiinni. Ainakin geometria mahdollistaa varman tuntuman alamäkiin. Tasamaalla flexstays perä ja Procraftin tolppa napsii pois turhat töyssyt, kuten myös tubeless-renkaat. Ensi kaudella tuun tekemään erilaisia vertailuita erilaisten pyörien välillä, jolloin saadaan dataa siitä, kuinka paljon missäkin paikassa pyörä merkkaa aikaan. Jotain muitakin mitta-asteikkoja on käytössä…

Ja kuten olen useasti sanonut, kannattaa koeajaa laitteita ja komponentteja, jotta saa sen kuvan. Raportit ja puheet kertoo kyllä totuuden, mutta ahaa-elämykseen tarvitaan se omakohtainen kokemus. Moni on sen mun pyörän kautta huomannut!

-Perttu